1. Transsendenssi ja empiria
Pitkien kaarien syväsemiotiikkaa, Spengler jälleen kerran
22.4.2014
Tapani Launis
Kahtiajakoa transsendenssiin ja empiriaan ja näiden vuorovaikutusta ovat
tutkineet jokainen filosofi länsimaisen kulttuurin pitkällä polulla.
Transsendenssi käsitteenä on tässä lainattu kantilaisen terminologian
mukaan, mutta käsite kuvaa monilla eri nimityksillään ja määrittelyillään sitä
suurta tuntematonta jonka ihminen on vaistonnut olevan kaiken
aistihavaintojen ulkopuolella, mutta kuitenkin aina läsnä ja vuorovaikutteisesti
vaikuttavana tekijänä arkielämän kokemusmaailman empiriassa.
Mikä on nykyisen sekularisoituneen ja rationaliteetteihin tukeutuvan
yhteiskunnan suhde näihin ikiaikaisiin konseptioihin? Keskustelua
yhteiskuntamme kollektiivisesta arvopohjasta on kyllä käynnistynyt
uudenlaisella vakavuudella johtuen yhä syvenevistä ihmisyhteisön ja
elinympäristön kriiseistä. On herännyt keskustelu oman kulttuurimme
mahdollisuuksista selviytyä näistä vakavista haasteista. Länsimaisen
luonnontieteistä sekä teknis-taloudellisesta ja valistusajan perinteen
rationaliteetista suorituskykynsä saaneen kulttuurin olisi syytä tutkia omia
perusteitaan, kulttuurin syvämerkityksellistä ominaislaatua. Onko sitä vai
onko se kadoksissa odottamassa uudelleenlöytämistä? Agnostikot ja
nykyajan "tiedeuskovaiset" eivät kylläkään myönnä tämänlaiselle
transsendenssille edes olemassaolon mahdollisuutta.
Teknologian edistysusko ja moderniteetin eetos ei kuitenkaan enää tunnu
kantavan. Onko kulttuurimme kaari päätynyt filosofian klassikkojen
terminologian mukaan sovittamattomaan dialektiseen ristiriitaan? Jälleen
kerran on pulpahtanut esiin kulttuuristen syklien käsite, ja jälleen kerran on
tullut esiin poleeminen väite länsimaisen kulttuurin tuhosta ja esiin on tuotu
"tuhon enkelin" Oswald Spenglerin ajatuksia.

2. Tulevaisuuden tukimusseuran taannoisessa keskustelutilaisuudessa
pohdittiin länsimaisen kulttuurin nykytilaa. Poleemiseksi esimerkiksi
nostettiin esiin Oswald Spenglerin (1880-1936) avainteos Länsimaiden
perikato (1918-22), Teoksessa esitettiin käsitys historiallisista sykleistä, jotka
hän määritteli ihmiselämän elinkaaren analogian avulla, elämänkaareksi
syntymästä huippukauteen ja vihdoin kuolemiseen. Spenglerin käsitys
kulttuurisista sykleistä sopii hyvin aikaan ennen ensimmäista maailmansotaa,
jolloin elettiin jo aavistellen hallitsemattomia teollisen yhteiskunnan
tuhovoimia, tulevaa sotaa ja elettiin erilaisten hengensuuntien kaaoottisessa
murroksessa. Vanha maailma rakenteineen oli sortumassa ja monarkioita
sekä vanhaa yhteiskunnallista luokkajakoa kyseenalaistettiin. Ennen
ensimmäistä maailmansotaa oli tilanne Euroopan älymystön ja
kulttuurivaikuttajien piirissä hyvin herkistynyt. Nuoret Wertherit tekivät
tunnetiloissaan itsemurhia ja kirjailijat ja runoilijat elivät ahdistuksessaan.
Jopa älyllisen kepeässä Ranskassa Marcel Proust sulkeutui Pariisin
kammioonsa.
Tämä kulttuurin ahdistustila enteili vanhan yhteiskuntajärjestelmän
romahtamista. Ja herkimmät kokivat sen sisäisenä ahdinkona. Ajalle oli
ominaista "neurasteeninen" yliherkkyys mikä osaltaan tuotti ihmismielen
tutkimisen, psykologian ensiaskeleet. Sigmund Freud määritteli ihmismielen
syvärakenteita, ihmisen toimintaa yritettiin selittää ja analysoida sisäisten
maailmojen psykoanalyysilla ja siellä ilmenevän transsensdenssin
esiintuomiseksi psykoanalyysin avulla (yliminä/aliminä-käsitteet yms.). Myös
ulkopuolista maailmaa yritettiin "psykologisoida". Freudilla oli käsitys
isänmurhasta ja oidipaalisesta äitisuhteesta ihmiskunnan ikuisen syyllisyyden
lähteenä. Perisynti ja paratiisista karkoitusmyytti oli myös uskonnollisessa
ajattelussa ihmisen transsendentaalinen ja henkinen taakka ja perisynti.
Saksalaiset ajattelijat analysoivat vallan ja valtion olemusta myös
viileämminkin Hegelin hengessä ja teollisen kapitalistisen yhteiskunnan
dialektisia ristiriitoja Marxin analyysin mukaan. Ajalle oli ominaista suurten
historiallisten kaarien, linjojen ja syklien selitysmallien etsiminen ja myös

3. transsendentaalisten kaiken takana olevien voimien ja rakenteiden etsiminen
(esim. Hegelin "Welgeist"). Spengler käsitti kulttuurien syklit jaksoina.
Nykyisen tietämyksen ja ymmärryksen valossa hänen valitsemansa
kuttuuriset kokonaisuudet ja niiden selitysmallit olivat kuitenkin keinotekoisia
ja niitä selittämään kuvitellut syvämerkityksien morfologiat ja
symbolimystiikka olivat peräti omintakeisia. Lähdetiedot ja historiallinen ja
kulttuurimaantieteellinen kokonaiskäsitys oli myös hyvin ontuva ja osittain
peräti asenteellinen, eikä niinkään omannut vakavalle tieteelliselle työlle
asetettuja laatuvaatimuksia. Yritys oli kuitenkin kömpelyydessäänkin tärkeä,
koska Spengler toi esiin ajassa liikkuvia yleisiä ajatusmalleja ja teki myös
joitakin tärkeitä omiakin oivalluksia. Eräänä esimerkkinä näistä
"sivutuotteista" voi ottaa merkkien ja merkityksien symboliikkan, mitä on
pidetty varhaisina semioottisina tulkintoina myöhempää jalostamista varten
(Peirce et al)
Spenglerin ajattelussa oli yksi merkittävä yleinen, kaikelle filosofiselle
pohdinnalle ominainen peruspiirre. Se oli kaiken olevaisen takana olevan
voiman olemuksen ja olomuodon sekä ominaispiirteiden määrittely, kulttuurin
peruseetoksen muovaaman hahmon etsiminen ja ontologinen määrittely.
Spenglerin määrittelemä "ursymbol" oli perimmäinen kohtalonomainen
ykseys, metasymboli, jota empiirisesti havainnoitavissa maailmassa ei voi
selittää ja todentaa. Tämä kohtalon voima ohjaa myös ihmisten
käyttäytymistä.Taustalla oli teollisen yhteiskunnan synty ja modernisaatio,
jonka tuoma uusi yhteiskunnallinen jako ja kulttuurinen uusi ajattelu loi
hämmentävät kehykset ensimmäistä maailmansotaa edeltävien vuosien
yhteiskunnallisessa murroksessa ja ravistelivat "norsunluutorneissaan"
teorioitaan näpertelevää akateemista maailmaa. Spengler yritti
epätoivoisesti saada järjestystä tähän moderrnin yhteiskunnan
käsitemaailman uudelleenmäärittelytilanteessa ja hajoamisessa. Hän yritti
hakea selittävää yhteistä merkitystä, "ursymbol", yhtenäistävää
transsendenssia kaiken olevaisen takana olevaksi taustavoimaksi. Samoin
hän yritti hakea kulttuurisille kokonaisuuksille yhtenäistävää selitysmallia ja
rakennetta.

4. Kunkin aikakauden kulttuurisilla toimijoilla on kyllä omat selitysmallinsa ja
tulkintansa, ja omaa kulttuurista eetosta pidetään (usein tiedostamattomasti)
paradigmanomaisena lainalaisuutena. Aikalaisten on usein vaikeata
ymmärtää ja havainnoida oman kulttuurinsa olemusta ja saavuttaa
tarpeellista ulkopuolisuutta. Ehkä vain taiteen avulla pystytään viestimään
aavistuksenomaisesti jostain, mikä on kaiken takana. Spenglerin edustamia
pyrkimyksiä yhtenäisten jaksollisten kokonaisilmiöiden määrittelyyn on ollut
aivan viime aikoihin asti muitakin. Esimerkiksi voidaan ottaa Thomas Kuhn'in
tieteellisten paradigmojen käsite ja Michael Foucault'in "episteemi".
Kulttuurien yhtenäisesti selitettävä kokonaisuus, vaikeasti hahmotettava
transsendenssi voidaan näin olettaa olevan kaikkien kulttuurien ja uskontojen
"kategorinen imperatiivi" aina kulloisellekin kulttuurille ominaisen tulkinnan
mukaan.
Kukin aikakausi korostaa myös itse omaa omaleimaisuuttaan, samoin viime
vuosisadan teollinen ja sittemmin jälkiteollinen kulttuuri. Tässä on kuitenkin
liioiteltua hybristä ja näköharhaa. Itseasiassa on kysymys valistusajan
ajattelun ja peruseetoksen mukaisesta historiallisesta jatkumosta jonka
tuloksena länsimainen kulttuuri sai partikulaarisen erityisluonteensa
luonnontieteiden nopean kehityksen ansiosta. Kaikki tuntui olevan
selitettävissä luonnontieteen, matematiikan, fysiikan ja kemian lakien avulla.
Valistusajan ajattelijoiden ja tiedemiesten innovaatioita ei oltu vielä
kyseenalaistettu 1900-luvun alussa. Newtonin ja muiden valistusajan
matematiikan, fysiikan ja kemian alojen tiedemiesten innovaatiot ja eksaktien
luonnonlakien seltyismallit ulottuivat avaruuteen ja koko kosmokseen
luonnonlakien omaisesti. Valistusfilosofi Immanuel Kant sysäsi sivuun myös
"häiritsevän" uskonnollisen ajattelun ja korvasi metafysiikan transsendenssin
puhtaan järjen lainalaisuuksilla ja "kategorisella imperatiivilla".
Yhteiskunnallinen empiria oli siten vain puhtaan järjen rationaliteetin
mukaista toimintaa parhaimmillaan. Tämän ajattelun mukainen kehitysusko
oli voimakas ja on voimissaan vieläkin. Ihmisen omnipotentit kyvyt kaikkien
ongelmien ratkaisijana oli näin perusteltu ja varmistettu, ja näin oli teollisen
aikakauden henkinen perusta legitimoitu.

5. Valistusaikana sielu erotettiin myös ruumista. Ihmisen kokonaisvaltainen
ruumiillis-sielullinen ykseys hajoitettiin (Rene Descartes et al). Ihminen
"viipaloitiin" näin ja valjastettiin vähitellen teollis-taloudellisen koneiston
osiksi, Länsimaissa kehitys johti Marxin määrittelyn mukaisesti kapitalismin
dialektiseen ristiriitaan työn ja pääoman välillä. Ihminen ja hänen asemansa
yhteiskunnassa määriteltiin suhteessa tähän tuotantotapaan, ja siitä
aiheutuvaan luokkajakoon ja luokkataisteluun. Varhaisen teollisen tuotannon
mahdollistaman kapitalismin jatkuvasti toistuvat kriisit ovat monen arvion
mukaisesti jatkuneet myös jälkiteollisessa yhteiskunnassa meidän
aikoihimme asti. Länsimaisen kulttuurin tuotantotapaan liittyvät kriisit,
ihmiskunnan ja elinympäristön ongelmat on ajateltu ratkaistavan tieteellisten
innovaatioiden ja puhtaan järjen avulla. Näin saavutettaisi myös valistusajan
libertaarinen yhteiskunnan hyvinvointi ja yhteiskuntarauha (Adam Smith ja
David Ricardo et al). Tähän liittyi myös ranskalainen kartesiolainen älyllinen
ajattelu. Myöhemmin tämä rationaalisuuden ideaalin mukainen linja jatkui
loogis- empiristisenä anglosaksiseen kulttuuripiiriin hyvin istuvana
ajattelutapana (Wittgenstein nuoremmalla iällään ja Popper).
Eurooppalaisessa kulttuuri-ilmastossa oli kuitenkin aina vastapooleja
valtavirtauksille. Valistusajan rationaalisen ajattelun rinnalla kulki myös
luonnon toimintaperiaatteita ihannoivia suuntauksia, jotka sijoitettiin ehkä
hieman liian leimaavasti "romantiikan" aatehistoriallisen otsikon alle. Jean-
Jacques Rousseau esitti luonnonoikeuden käsitteen joka kontrastoi
perinteistä vieläkin lainsäädännön perustana olevaa "roomalaista oikeutta".
Saksalaisessa kultttuuripiirissä on aina ollut omanlaistansa luonnon
toimntaperiaatteisiin liittyvää metafyysistä ajattelua, "maauskoa",
germaaniseen mytologiaan perustuvaa myyttismystistä perinnettä, joka sai
taiteellisen toisintonsa mm Wagnerin tuotannossa. Rationaalista
modernismia kontrastoiva ajattelu sai myös myöhemmin vastailmauksia
myös 1920-luvun Weimarin tasavallassa Saksassa. Ensimmäisen
maailmansodan käsittämätön julmuus ilmeni ekpressiivisessä syviä tuntoja
luotaavassa taiteessa, joka kuitenkin jo 1930-luvuin alussa alistui
modernismin rationaliteetin ja universaalisen teknistaloudellisen kulttuurisen
hegemonian alle. Germaaninen mytologia ja muinaisusko sai myös uusia

6. tulkintoja Saksan taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa ahdingossa
ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Demokraattinen hallinto ei kestänyt
sodanjälkeisten kriisien paineita. Weimarin Saksan tasavaltainen hallinto
romahti ja talouselämän syöksykierre johti hyperinflaatioon. Versaillen
rauhansopimus nöyryytti myös kansan itsetuntoa ja oli vakava virhe
voittajavaltioilta. Tässä epätoivoisessa tilanteessa onnistui
kansallissosialistinen liike alkuvaiheessaan yhdistämään teollisuuden,
armeijan ja kansalaisten hädänalaisen tilanteen työllistäväksi ja toivoa
antavaksi poliittiseksi ohjelmaksi. Natsi-Saksa tarvitsi myös ideologiset
välineet poliittisen toimintansa tueksi. Natsien omalla tavallaan hyödyntämä
muinaisuskon tulkinta "Blut und Boden" tukeutui saksalaisen ajattelun
perinteeseen ja sitä tukevien ajatelijoiden määrittelyihin. Martin
Heideggerinkin ajattelussa havaita viitteitä tähän kulttuuriperintöön, vaikka
hänen nimensä yhdistäminen kansallissosialistisen idologian luomiseen on
ollut tiedeyhteisössä kiusallista. Modernistinen, demokratian arvoihin nojaava
kehitysusko säilyi kuitenkin Euroopassa ja Atlantin tuolla puolen
valtavirtauksena maailmansotien yli. Spengler ei arvostanut kylläkään
demokratiiaa ja modernistista libertaarista yhteiskuntaa ja piti sitä vain
kapitalismin rahoittamana yhteiskuntarauhan ylläpitävän järjestelmänä. Mutta
hän ei kuitenkaan samaistunut uuden "Ceasarin" , Hitlerin johtamaan
kansallissosialismiin.
Spenglerin luonnehdinta "faustisesta" länsimaisesta kulttuurista oli
omalaatuinen mutta tavallaan osuva. Sen mukaan länsimaisen ihmisen
mielenmaisema oli rajattomassa avaruudessa. Länsimainen ihminen pyrkii
maailman ja universumin valloittamiseen ja myös oman olemisensa
selittämiseen tieteen avulla. Makro- ja mikromaailman ilmiöiden lopullisia
kaikenkattavia selitysmalleja etsitään ja kuvitellaan että länsimainen ihminen
selvittää omnipotenttien kykyjensä avulla kaiken olevaisen taustat ja
lainalaisuudet. Spenglerin mukaan nämä intohimoiset etsinnät johtaisivat
kuitenkin ennemmin tai myöhemmin lopulliseen ristiriitatilanteeseen ja
vääjäämättömään tuhoon. Jos Spengler olisi keskustelemassa kanssamme
vielä, hän varmaankin ottaisi ilmastonmuutoksen ja kontrolloimattoman
väestönkasvun sekä globaalisti vaikuttavat hyperkapitalismin kriisit,

7. köyhyyden ja nälän, esimerkeiksi länsimaisen kulttuurin elinkaaren
lopullisesta päättymisestä.
Miksi jo havaittuja ihmiskunnan olemassoloon vaikuttavia haitallisia
kehityskulkuja on vaikea pysäyttää ja "tuhoa" estää? Yhteiskunnallisen
vaikuttamisen ja toiminnan perusteet, poliitiseen käyttäytymiseen vaikuttavat
ideologiat ovat myös transsendennsissa vaikuttavia irrationaalisia
konsepteja. Ne sisältävät arvomäärittelyja ja eettisiä kannanottoja, joita
testataan käytännön yhteiskunnallisessa empiriassa. Spengleriläisittäin
arvioituna nykyisiin ihmisyhteisön ja luonnon kriiseihin olisi vaikea vaikuttaa
koska kulttuurin käsikirjoitus on jo valmiiksi kirjoitettu. Ja kaikki ihmisyhteisön
toiminta noudattaa kulttuurin taustalla ohjaavan transsendenssin
lainalaisuuksia. Jos tämä kehitys päätyy dialektiseen ristiriitaan, romahtaa
kulttuurinen eetos ja kulttuuri tuhoutuu. Spenglerin ajatukset tuottavat
lohduttomuudessaan ankeita näkemyksiä oman faustisen kulttuurimme
kehitysnäkymistä, mutta hän on silti tuonut keskusteluun oleellisia
kulttuuritutkimuksen tarkastelunäkökulmia vaikkakin ristiriitaisessa
muodossaan. Ja rehellinen analyysi saattaa tuoda tervehdyttäviäkin
näkemyksiä aikalaiskeskusteluun. Ja ehkä valonhäivähdyksen tunnelin
päähän...
Kulttuurisen kokonaisuuden määrittely on monimutkainen ja monipolveileva
tehtävä. Voidaan löytää yhteisiä, yleisiä ja arkkityyppisiä sekä osaltaan
paikallisesti erityispiirteitä ja myös eri kultturipiirien risteäviä ja lomittuvia
vuorovaikutuksia. Jos länsimainen kulttuuri on kriisiytymässä ja ennustetaan
päättyväksi, niin mistä tämä partikulaarinen kehitys alkoi ja miten se sai
kulttuurisen hahmonsa.ja ominaisen toimintatapansa? Mikä on
modernisaation ja teollisen yhteiskunnan spengleriläinen sykli? Spengler
määritteli kulttuurin kakimääräiseksi iäksi non 1000 vuotta. Sen mukaisesti
laskien "faustisen" vaiheen tapahtumat saisivat alkunsa kansainvaelluksen
sekasorrosta ja syvältä keskiajalla. Keskiajalla oli kirkollinen dominassi
voimakas ja kirkon määrittelemä transsendenssi oli itsestäänselvyys.
Augustinuksen ja kirkkoisien mukaan kaikki ihmismielen pyrkimykset johtavat
kohti taivasten valtakuntaa. Kirkon hengellistä dominanssia ja oppeja oli

8. vaarallista uhata. Rangaistus oli julma, usein kuolemantuomio, jos levitti
harhaoppisia ajatuksia. Alkemistit kyllä tekivät "tieteelisiä" kokeitaan ja
yrittivät tehdä kultaa harjottaen siten myös kokeellista esitieteellistä
"tutkimustyötä". Samoin makrokosmoksen ja oman aurinkokuntamme tutkijat
joutuivat kirkon uskomusten ja uskonnon määrittelyjen kanssa jatkuvasti
hankaukseen. Pohjois- Afrikan kautta kiersi myös aristoteelinen tieto ja
antiikin kulttuuriperintö takasin kotiseuduilleen. Keskiaika ei siis ollut
suinkaan niin "pimeätä" inkubaatioaikaa kuin myöhemmin on kuviteltu. Kirkon
virallisille opeille löytyi aina rinnakkaisia kyseenalaistavia tulkintoja, jotka
enteilivät tulevan tieteellisen maailmankuvan syntymistä.
Antiikki murtautui renessanssin aikana sitten läpi "horisontaalisemman"
kulttuurisen käsitteistön perustaksi. Kaksi transsendenssin tulkintaa oli
selvästi erotettavissa antiikin ajatteluperiteessä. Platonin ihannesuhteiden ja
geometristen muotojen transsendentaalinen maailma, maailman ja
kosmoksen ilmiöiden selittäjänä. Toinen oli aristoteelinen kehittymisen malli,
missä potentiaalisista mahdollisuuksista seurasi ilmiöiden toteutuminen.
Taustalla oli liikuttaja-olio joka johdattaa maailmankaikkeuden olioita
alkeellisista muodoista ja materiaaleista sekä eliöistä korkeampiin eliöihin ja
ihmiseen. Ihminen pyrkii tässä kehityskulussa teleologiseti kohti jumaluutta ja
Jumalaa. Platoninen geometristen ihannemuotojen ja suhteiden malli
muistuttaa hyvin paljon Spenglerin muotosymbolien kuvaamaa
transsendenssia. Tämänlaiset arkkityyppista symbolien etsintää ja luokittelua
on itsesasiaassa havaittavissa myös semiotiikan perustajien (Peirce et al)
ajattelun taustalla. Aristoteelinen dynaaminen kehitysajattelu liittyi myös
Spenglerinkin ajatteluun määriteltäessä kulttuurien kehityssyklejä.
Renessanssin horisontaalisuus muuttui sitten voimakkaaksi Barokin
dynaamisuudeksi ja uudet luonnontieteen innovaatiot ja kokonaisvaltainen
vanhan maailman ajattelun uudelleenarviointi johti sitten Valistukseen ja
lopulta teollisen yhteiskunnan syntymiseen.
Spengler sai vaikutteita myös itämaisesta ajattelusta senaikaisen
tietämyksen mahdollistamana. Esimerkiksi kiinalaisilla oli ajattelussa erityinen
kahtiajako taolaisuuden transsendenssiin ja konfutselaiseen käytännön

9. elämän empiriaan. Spenglerillä oli oma käsitys historiallisten kulttuurisyklien
kokonaisuuksista ja hän erotti seuraavia merkittäviä kulttuurisia
kokonaisuuksia: egyptiläinen, babylonialainen, meksikolainen (Mayat,
Azteekit), kiinalainen, intialainen, arabialainen, antiikin "apollooninen" ja
länsimainen "faustinen" kulttuuri. Nämä jaksot kehittyivät kukin elämänsä eri
vaiheiden kautta syntymästä huippukauteen ja sitten lopulta kuolemaan.
Kullakin kulttuurilla oli ominaisluonteensa jota aikalaiset eivät ymmärtäneet,
mutta joka määritteli kulttuurin kohtalonomaisesti. Kulttuureilla oli
jonkianlainen perushahmo, morfologinen symbolinen sisältö, "ursymbol",
alkusymboli. Arabialaisella kulttuurilla oli "tie", antiikilla "apolloninen
kappale", ja länsimainen kulttuuri pyrki kohti faustista ääretöntä avaruutta,
venäläisillä oli "taso/tasanko".
Kulttuurisen syklin ikä oli Spenglerin mukaan noin tuhat vuotta.
Nykytietämyksen ja ymmärryksen mukaisesti Spenglerin ajanmääritystapa on
virheellinen. Kulttuurien syklit ovat harvoin erillisiä, ajallisesti mitattavia ja
omaehtoisesti toimivia. Ne ovat usein toisiinsa lomittuneita ja
vuorovaikutussuhteessa. Sikäli Spenglerin jaoittelut ovat epätieteellisiä ja
historiantutukimuksen kannalta väärä, niinkuin professori Marja Jalava totesi
alustuksessaan em. Tulevaisuuden tutkimusseuran keskustelutilaisuudessa.
Spengler määritteli myös kulttuurille määritteitä jotka ovat reippaita yleistyksiä
mutta kylläkin kiinnostavia kuvaamaan 1900 luvuin alun psykologisoivaa ja
neurasteenista ilmapiiriä. Hän piti länsimaisen "faustisen" kulttuurin rappion
eräinä ilmenemismuotoina modernisaation mukana tuomaa
yksilökeskeisyyttä, kaupallistumista ja moraalisten arvojen rapautumista.
Hänen mielestään demokratisoituminen oli kapitalistien "salajuoni" ostaa
ihmiset palvelukseensa työntekijöinä ja myös tuotteita kuluttavana massana.
Kun kapitalistinen rahan hallitsema yhteiskunta ja markkinatalous romahtaa
tulee tilalle taistelu, jonka voittaja on edistyksellinen yksinvaltias "Caesar"
sotilaallisella voimallaan ja yhteiskuntarauhan takaavalla hallinnollaan.
Samalla taataan myös kansalaisten onnellisuus ja hyvinvointi. Ehkä Hitler ja
muut diktaattorit omivat tämän käsityksen Spenglerinkin varmentamana.
Spengler ei ollut kuitenkaan natsi ja joutui kansallissosialistien kanssa

10. erimielisyyksiin. Hitler edusti omalla sairaalla tavallaan kuvitelmaa Spenglerin
"caesarismista". Weimarin tasavallan rappion tilalle tuotiin näin kyllä
uudenlainen työllistävä ja kansan kulttuurisen yhtenäisyyden pelastava ja
jalostava poliittinen liike, mutta lyhyessä ajassa natsien luoma hallinto ja
johtajien häikäilemätön vallanhimo muuttui ennennäkemättömäksi
tuhovoimaksi ja vaaraksi jopa ihmiskunnalle loppuvaiheessaan. Spengler oli
kyllä vastaan vanhaa maailmaa ja keisari-Saksaa, mutta oli kuitenkin
traditioita ihannoiva konservatiivi, ja piti tasa-arvoon pyrkivää demokratiaa
liiallisine vapauksineen, modernisaatiota ja edistysuskoa pian ohimenevänä
rappiotilana. "Rappion" ydinalueet olivat kaupunkikulttuurien keskustat.
Älymystö ei lisäänny, tapakulttuuri löystyy, uskonnottomuus, sekularisaatio
lisääntyy, yhteiskuntaa koossapitävät ja kannattaneet säädyt hajoavat,
sivilisaatio korruptoituu ja keskittyy vain taloudelliseen voitontavoitteluun.
Kulttuurin pohja murtuu (kuulostaako tutulle nykyisyyttäkin arvioiden!).
Hän rinnasti kaupunkikulttuurin teollisen yhteiskunnan tuotteeksi, vaikka
kaupunkikulttuurien iäksi on arvioitu noin 10 000 vuotta viimeisimpien
tutkimusten mukaan. Kaupunkikulttuuri syntyi vähitellen Lähi-Idän ja
Väimeren ympäristön "asutun puolikuun" viljanvlijelysalueilla ja
kaupankäynnin solmukohdissa sekä maailmanlaajuisesti hedelmällisissä
suurimpien jokien suistoissa. Spenglerin parjaama kapitalistinen
markkinatalous kehittyi vähitellen näissä kulttuuristen ja materiaalisten
pyrkimysten keskuksissa, karavaanireittien solmikohdisssa. Spengler esitti
myös, että arabialainen kulttuuri oli onminaspiirteinen ja sitä symbolisoi käsite
"tie". Arabialaisella ja Lähi- sekä Keski-Idän kulttuureilla oli kyllä selviä
itsenäisiä ominaispiirtetä 1000-luvulle asti. .Ja jos mongolit eivät olisi
tuhonneet esimekiksi Bagdadin yliopistoa 1200 luvulla, niin se olisi ollut koko
meidän pallonpuoliskomme merkittävin tieteen keskus. "Tie" on kaunis
ilmaisu ja hyvin lähellä arabialaista ajattelua. Arabit olivat kauppiaita,
silkkitien "liikennöitsijöitä" ja siirsivät silloisen tietämyksen itäisistä
kulttuureista Välimeren alueelle. Vaikkakin arbialainen tiede oli hyvin
korkealuokkaista, se tuskin sai yhtenäiskulttuurista profiilia muussa kuin ehkä
Islamin uskonnollisessa kontekstissa. Yksijulmalaiset uskonnot ovat

11. sittemmin olleet hyvin voimakkaita omanlaisensa trenssendenssin
määrittelyssä.
Venäläisyydelle antoi Spengler symbolisen luonnehdinnan tasaisena tasona ,
äärettömänä arona. Nykytilanteessa voinemme todeta että venäläisyydellä
on transendenssinsa uskonnollisessa ajattelussaan ja erityislaatuinen
aikakäsitys sekä samoin erityislaatuinen ajattelutapa teknistaloudellisen
yhteiskunnnan toimintatavoissa. Ja tähän "tasoon" ja arolle ovat kaikki
valloittajat hukanneet voimansa. Globaali hypertalous on syömässä tältäkin
ominaispiirteisyydeltä pohjaa. Samoin Spenglerin eristämät Kiinan, Intian,
Meksikon (Maya atsteekit) kultttuurit ovat alistuneet aikoinaan kolonialismin
aikana ja sekottuneet nykyisin globaalin talouden kokonaisuuteen. Sama
sekottuminen on tapahtumassa muissakin erityisiä ominaispiirteitä
omaavissa kulttuureissa
Nykytietämyksen valossa on siis vaikeata kuvata spengleriläisittäin
määriteltynä kulttuurien alkuja ja loppuja. Kulttuurit ovat sekottuneet
jatkuvaksi vuorovaikutussuhteiden ketjuksi. Spenglerin ajattelutavan
mukaisia syklejä on havaittavissa ehkä ainoastaan historian oppikirjojen
sotahistorian vuosiluvuissa. Egyptiläiset menivät niin pitkälle kuin sotilaallisen
voiman avulla pääsivät, samoin babylonialaiset ja assyrialaiset , samoin
kreikkalaiset ja roomalaiset sekä hellenistinen invaasio. Seurasi sarja uusien
mantereiden valloitussotia ja kolonisaatio, kaikki merkittävät teollisuusmaat
sittemmin vuorollaan. Sotajoukkojen mukana olivat myös papit, verottajat ja
sitten kauppiaat, siis koko yhteiskunnallisen vallankäytön apparaatti. Kaikki
varmistivat omat intressinsä valloituretkillään. Tämä valloitussotien historia
noudattaa tiettyä spengleriläistä syklisyyttä omista mahdollisuuksista sitten
mahdottoman tilanteen tuomaan romahtamiseen.
Samantyyppistä historian synkkää syklistä kertomaa ovat olleet
alkuperäiskansojen kohtalot siirtomaiden valloituksen ja luonnonresurssien
saalistuksen alkuaikoina. Eristyksissä eläville alkuperäiskansoilla ei ole ollut
myöskään vastustuskykyä valloittajien tuomille taudeille ja heidän
kulttuurinsa ovat joskus hyvin nopeasti tuhoutuneet ja alistuneet valloittajien

12. valtakulttuurin alle. Myöskin luonnonkatastrofit ovat hävittäneet oletettavasti
joitakin eristyksissä eläviä kulttuureja. Mutta, tuskin näistä historian
dramaattisita käänteistä saa kuitenkaan eriteltyä selkeätä sarjaa yhtenäisistä
kulttuurien rakenteista ja jaksoista Spenglerin esittämän elinkaariajattelun
mukaan.
Merkkejä kulttuuri-ihmisen jättämistä jäljistä löytyy jatkuvasti lisää ja arviot
ihmisen kulttuurisita pyrkimyksistä varhaistuvat myös jatkuvasti. Etelä-Afrikan
luolista on löytynyt jo 90 0000 vuotta vanhoja seinäpiirroksia. Ja eripuolilla
maailmaa löydetyissä luolamaalauksissa ja kalliopiirroksissa on kiveen
piirrettyjä merkkejä, merkityksiä ja symboleja . Ne muistuttavat
arkkityyppisesti samantyyppistä ihmiselle ilmeisesti luonteenomaista ajattelu-
ja ilmaisutapaa. Piirroksilla on haluttu ilmaista jotakin. Onko symboleilla vain
tapahtumien, arkielämän empirian kuvailun merkityksiä vai onko piirroksilla
transsendentaalista merkitystä, on suuri kysymysmerkki, ja riippuu aina
kulloisestakin tulkinnasta. Kysymyksessä voi olla myös transsendenssin
kytkentä empiriaan.palvontariittinä, jossa tuonpuoleisia voimia kutsutaan
auttamaan hyvän sadon, metsästysonnen tai yleensäkin elinehtojen
turvaamisessa. Tai hyvitellään muussa mielessä henkiä suopeiksi ihmisen
pyrkimyksille.
Luolan seiniin piirretyt kuvat voivat liittyä myös ikiaikaiseen ihmisen
pyrkimykseen filosofiseen pohdiskeluun ja transsendentaalisen toisen
todellisuuden olemuksen ymmärtämiseen. Yritetään saada selitystä ihmisen
oman olemisen syistä, tavoitteista, tehtävästä ja kohtalosta tunnetussa
maailmankaikkeudessa. Tätä kokemistapaa ja käsitemaailman luomiskykyä
ei eläimillä käsityksemme mukaan ole ainakaan samantyyppisenä (peräti
humanosentrisesti kylläkin ajateltuna !). Puheilmaisu tai viestivä ääntelykyky
on arvioitu olevan yli miljoona vuotta vanhaa. Eläinkunnan evoluutiossa
tapahtunut "vinksahdus" ihmisen verran tapahtui vielä aikaisemmin . Jos
määritellään ihmisen evolutiivinen kehityskaari mahdollisimman pitkällä
aikajänteellä ja lähdetään tietoisuuden heräämisen alkuajoista asti liikkeelle,
tulee Spenglerin aikamittarin lukemat ainakin satakertaistaa.

13. Varhainen kulttuuri-ihminen aloitti laaja-alaisemmat pohdiskelunsa ilmeisesti
Afrikan savanneilla. Vikkelät pienet ihmisapina suojautuivat
sapelihammastiikereiltä ja muilta pedoilta nuotion ympärille tai vetäytyivät
turvaan luoliin, ja jatkoivat vaellustaan kalaisia rantoja pitkin maailman ääriin.
Vaeltavilla heimoilla oli kulloisenkin selviytymistilanteen nostamat johtajat,
mutta myös "viisaat miehet" (myös naiset) ja shamaanit jotka välittivät tietoa
ja neuvoa tuonpuoleisesta, pystyivät ennustamaan ja parantamaan.
Tuonpuoleinen transsendenssi on ollut myös mukana ihmisen
mielenmaailmassa aivan ihmiskunnan alkuajoilta lähtien. Vaikka kukin
kulttuuripiiri määrittelee tuonpuoleisen ominaispiirteet omalla tavallaan,
ihmiselle ominaiset ikiaikaiset transsendenssin selitysmallit ilmenevät hyvin
samantyyppisinä läpi koko ihmiskunnan historian. Siten Spengleriläisen
syklin voisi hyvinkin laajentaa koskemaan koko ihmiskunnan ja tiedostavan
ihmisen pitkää vaellusta.
Spenglerin mukaan länsimaista kulttuuria ohjaa kohtalonomainen faustinen ja
vääjäämättömästi loppua kohti kulkeva voima, morfologinen
muotosymbolinen hahmo, jota emme itse voi ymmärtää ja ohjata. Spenglerin
kulttuurista kehityskaaren "faustisen" vaiheen kehityskaaren alkua voidaan
kuitenkin kyseenalaistaa ja reippaasti varhaistaa. Ehkä ihmisyhteisön
kulttuurinen kehityyskaari alkaa jo tiedostavan apinaihmisen varhaisista
kehitysvaiheista ja se päättyy teollisen ja jälkiteollisen globalisoituneen
yhteiskunnan maailmanhallintaan. Kulttuurimme sitten rapautuu, kriisiytyy ja
tuhoutuu transsendentaalisen eetoksen katoamiseen ja toiminnan empirian
rappioon ja lopulliseen dialektiseen ristiriitaan. Onko kulttuurimme kriisi
lopullinen ja ovatko ristuiriidat ihmisyhteisön sisällä tai luonnon kanssa niin
sovittamattomat että emme selviydy seurauksista, jää seurattavaksi jo
lähitulevaisuudessa.
Ihmisen omnipotenssi ei ilmeisesti riitä enään luonnon ja sen resurssien
hallittuun hyödyntämiseen, luonnontalouden kriisihallintaan . On osoitettu että
valistusajan perintö luonnontieteiden eksakteista selitysmalleista on ollut
ylioptimistinen. Eksakti luonnotiede ei pysty myöskään selittämään kaikkea.
Viimeaikaiset käsitykset fysiikan ja kemian laesista osoittavat, että sekä

14. mikromaailman että makromaailman eksaktit faktat ovat muuttuneet
vuorovaikutussuhteiden ja todennäköisyyksien suhteellisiksi käsitteiksi.
Higgsin hiukkasten ja gravitaatioaaltojen etsiminen ja "löytäminen" on tuonut
kyllä lisää voimassaolevan paradigman teorioita vahvistavaa
havaintomateriaalia, mutta kriittisesti arvioiden, esimerkiksi Heisenbergin
epätarkkuusperiaateen mukaisesti kaikki havainnot fysikaalisista ilmiöistä
ovat vain todennäköisyyteen perustuvia ja perusvaikeudet ovat itse ilmiöiden
mittaamisessa ja todentamisessa. Kvanttien materiaalista sekä aalto-
ominaisuutta ja näiden vuorovaikutusta on vaikea eksakstisti todentaa.
Heisenbergin oppi-isä, atomimallin havainnollistaja Niels Bohr varoitti tästä jo
aikoinaan ja moni nykytutkija on esittänyt, että maailmankuvamme ja
kehitysoptimismimme on rakentunut liian itsekeskeisesti, tarkoitushakuisesti
ja itseasiassa liian helposti. Siis löydämme sitä mitä itse haemme
"antrooppisessa" kuplassamme.. Todellisuuden lait pakenevat aina jonnekin
tietämyksemme ulkopuolelle. Lopullista ratkaisua ei ole ja jotain pysyy aina
ihmiseltä piilossa. Tai sitten ei olekaan mitään "suurta rakennetta". Ihminen
on yksin omassa merkillisessä kuplassaan ja yksin maailmankaikkeudessa.
Pelastusrengasta etsitään. Mikä on spengleriläisittäin meidän aikamme
"ursymbol" tai transsendentaalinen sisältö, mahdollisesti pelastavakin eetos?
Mitä kulttuuriamme kantavaa voimaa on vielä jäljellä? Vai onko tässä
transsendentaalisesa virtuaalisuudessa jäljellä mitään rakentavaa ja
selvitymista auttavaa. Onko transendenssimme ontto, vailla peruseetostaan
tai sitten emme pysty hyödyntämään ja tunnistamaan sitä? Nykyisten kriisien
laukaisemiseen tarvittaisi tämän tarnsendentaalisen ja empiirisen dialektiikan
vakavaa tutkistelua. Ainakin kaikki kulttuurisen toiminnan välineet, koko
"työkalupakki" on hallussamme. Myös lähihistorian ja menneisyyden
opetukset ovat arvokkaita jos niitä kuunnellaan. Tulevaisuutta ei kuitenkaan
ole, jos emme etsi toiminnallemme transsendentaalista eetosta, pyrkimyksiä
ja tavoitteellisuutta. Jos transsendenssimme, virtuaaliset taustavoimat ja
varanto ovat heikentyneet ja katoavat, olemme vaikeuksissa.
Tulevaisuuttakaan ei silloin ole. Ei ole potentiaalisuudesta ammentavia luovia
mahdollisuuksia korjata kriisiytynyttä maailmaa. On siten kuunneltava

15. kulttuurimme heikkojakin etäisiä viestejä. Ja kohdennettava parantava tieto
nykyhetkeen.
Kulttuurimme kriisiytyminen on monista näkökulmista katsoen edennyt niin
pitkälle, että ongelmat tulee ratkaista heti ja aikaa ei enää ole jäljellä.
On myös usein esitetty pelastusrenkaana, että ongelmat ihmiskunnan ja
luonnonkin kanssa ratkeavat teknologian avulla, siis länsimainen yhteiskunta
rämpii eteenpäin aina kriiristä toiseen mutta kuitenkin aina selviytyy
innovatiivisen kykynsä ansiosta. Mitkä ovat sitten tieteen ja teknologian ja
varsinkin uusimpien innovaatioiden mahdollisuudet? Ja myös, onko
vallitsevan pardigman kokonaisuus , tietotekniikan, biokemian ja muiden
uusien jälkiteollisen yhteiskunan apparaattien mahdollisuudet tarpeeksi
kattavia ongelmien ratkaisuun. Tarvitaanko ikiaikaista transsendenssin ja
empirian käsiteyhteyden pohdintaa myös eksalktin luonnontieteen
työmetodien tueksi?
Lopuksi yritetään siirtää edelläkäsiteltyjä kysymyksiä nykyisen tieto- ja
informaatioteknisen käsitteistön piiriin. Seuraava pohdiskelu alkoi
väitöskirjatyössäni. Kirjassani tutkin virtuaalisuus-käsitteen olemusta ja
suhdetta tilaan ja aikaan. Virtuaalisuus-sanaa on käytetty nykyisen
tietotekniikan innovaatioiden yhteydessä ja omittukin kyseiseen diskurssiin.
Nykyisen digitaalisissa laiteympäristöissä pyrittiin tuomaan toista todellisuutta
visuaalisten, immersiivisesti eläytymiskokemuksien kautta. Kyseinen
teknologia edustaa myös viimeisimpiä länsimaisen kulttuurin aluevaltauksia.
ICT- murteella luonnehdittuna meillä on uusi "rauta ja softa" hallussamme.
Siis tietotekninen empiria, teknologiset innovaatiot ovat nykyisin
muodikkaanakin tutkittavana soveltavan ja perustutkimuksen piirissä ja
kaupallisesti jo hyvin sovellettuna.
Minkälainen sitten on sisällöltään tämä toinen todellisuus, ICT-median avulla
luotu virtuaalinen olomuoto, informaatioteknologinen transsendenssi?
Virtuaaliympäristössä "Second Life" joudutaan heti muotiliikkeisiin ostamaan
yhteisön omalla rahalla oman avatar-hahmon ympärille muodikas ja trendikäs
asu ja säihkyvä imago. Ja ympäristö on kuvitteellista keskiluokkaista

16. haavemaailmaa ylellisine ympäristöineen. Tavallisen arjen murheet katoavat
varmasti tässä satumaailmassa. Tämä virtuaalimaalima oli kuin haavekopio
nykyisen keskiluokkaisesta kaupunki-ihmisen ihanneympäristöstä ja
päiväunista, eikä niinkään toisen todellisuuden hahmotus- ja
visualisointiyrityksiä. Kirjoittaja löysi uutteran haun jälkeen yhden
aidontuntuisen mielenkiintoisen virtuaaliiympäristön. Se oli Japanin Edo-
kauden vanha kaupunki, tunnelma oli häkellyttävän mukaansatempaava ja
hämyisän tunnelmallinen. Iltahämärässä jostain taustalta kuului vaimeaa
puheensorinaa ja soittoa. Historiallinen tunnelma oli eheä. Ihmiset vain
puuttuivat. Siis avattaret eli vierailijat. Yksi sentään löytyi. Se oli hitaasti ja
elegantisti kävelevä kauniisti puettu geisha-hahmo. Hän kumarsi, esitteli
itsensä ja antoi yhteystietonsa. Hän osoittautui internethaun mukaan sitten
miespuoliseksi graafikoksi eteläiseltä Manhattanilta... Niinpä niin, virtuaalisen
toisen todellisuuden luomat illuusiot pettävät aina jossain kohdin ja aitoutta ei
saavuteta. Ehkä se ei ole tavoitekaan. Tuntuu että kaupalliset
virtuaalimaailmat ovat hienostuneen ulkokuoren kätkemiä verkkokauppoja ja
deittipalveluja.
Mitä virtuaalisuus voisi olla ja mitä se sitten voisi merkitä nykyteknologiankin
saavuttamana ja hyödyntämänä? Moni mediatutkija ja visionääri on
toppuutellut tätä "teknohypeä", ja todennut että virtuaalisuus on parhaiten
ymmärrettävänä ja läsnä meidän omassa arkitajunnan ympäristössämme
metafyysisenä "ubiikkina" samanaikaisuutena, ja sitä tulee etsiä oman
mielemme antamien mahdollisuuksien ja vihjeiden avulla, parhaiten
ilmaistavissa ehkä taiteen ja kulttuurin eri ilmenemismuotojen avulla.
Itseasiassa kysymys on filosofisista peruspohdinnoista ja mielemme
mahdollisuuksista ymmärtää olemisemme syvämerkityksiä. Keinotekoisten
virtuaaliympäristöjen avulla voidaan kyllä toteuttaa omia haaveitamme ja
kuvitelmiamme, mutta sen vakavampaan syväluotaukseen tuskin päästään.
Myöskin kemiallisesti voidaan aivoissa tuottaa hallusinaatioita, mutta
syntyneet fantasiat tuskin kuvantavat Spenglerinkin "ursymbol" käsitettä ja
transsendenssia.

17. Joidenkin käsitysten mukaan kyberneettinen virtuaalisuus voi kehittyä
vähitellen "isoksi veljeksi", neuroverkoksi, "neurovelhoksi", joka ohjaa meitä
ja kulttuuriamme, ja emme voi kytkeä itseämme siitä pois (Gibson,
"Neurovelho"). Kybermaailman virtuaalisuus olisi siten nykyihmisen
vuorovaikutteista itsesäätelevää ja oppivaa elämää ja siten myös tavallaan
transsendenssia. Kyberneettisen verkon teknologia ja laiteympäristöt voivat
myös alkaa elää omaa elämäänsä itsetuottamansa informaation varassa ja
oppivana organismina. Samoin ihminen pyrkii tietoiseti luomaan itseään
muistuttavia androidi-hahmoja, robotiikkaa tieteen ja teknologian avulla, sekä
mallintamaan omaa fyysistä olemustaan ja hengenelämäänsä myös
tietoteknisen virtualisaation avulla (ns.kognitiotieteen piirissä usein esitettyjä
teemoja).. Kuitenkin on todettu usein että uuden teknologian ja biokemian
mahdollistamilla metodeilla ei pystytä luomaan elämää eikä ihmisen
ainutlaatuista evolutiivisesti kehittynyttä sielua (mm. Wittgenstein
vanhemmalla iällään).
Gilles Deleuze on tuonut esille virtuaalisen käsitteen syvämerkityksien
heijastuspintana, ja jatkanut sekä tulkinnut kirjassaan "Bergsonism" (1966)
!900 luvun alussa vaikuttaneen merkittävän ranskalaisen filosofin ajatuksia.
Henri Bergson on käyttänyt virtuaalisuus-termiä kuvaamaan ihmisen
mieltämää tapahtumamaailmaa tilassa ja ajassa. Aistikokemuksen
ulkopuolella oleva maailma seuraa meitä joka hetkenä virtuaalisuuden
kehämäisinä pilvinä. Kauempana ovat kulttuuriset hitaat ja heikot vaikutukset
ja lähempänä ovat kunkin ihmisen hetkellisen toiminnan perusteet. Tässä
ajan eropisteessä tiivistyy yhdistelmä menneisyyden ohjeista, nykyisyyden
mahdolllisuuksista ja tulevasta tavoitteellisuudesta, sen potentiaalisuuden
mahdollistamana, jonka kunkin ihmisen toimintaympäristö ja
henkilökohtaiset omainaisuudet sallivat. Potentiaaliset mahdollisuudet ovat
kuitenkin luovasti ja ei-deterministeisesti muuttuvia, eikä niinkään
potentiaalisten mahdollisuuksien "piirustuksia" niinkuin Aristoteles tämän
vuorovaikutussuhteen määritteli. Gilles Deleuze kuvasi nykyisyyttä tämän
virtuaalisen kentän ominaisuuksien ja osaltaan tiedostamattomien
taustatekijäiden mahdollistamaksi kristallisaatioksi (Derridankin esiintuoma
eron tapahtumahetki, "la differance") . Siis kaiken koetun ja tiedostetun

18. takana on jotain mitä voimme kutsua virtuaaliseksi, jotain mikä antaa omissa
rajoissaan mahdollisuudet arkielämämme toiminnoille mutta sallii myös
luovan tavan suunnata toimintaamme.
Tätä virtuaalisuutta voisi määritellä myös edelläkäsittellyn kantilaisen
terminologian mukaisesti transsendenssiksi, johon ihminen peilaa arkista ja
intentionaalista empiriaansa tiedostamattomasti. Semioottisella
terminologialla voisi kutsua transsendenssia syvämerkitysten viesteiksi, ja
ne ilmaantuvat Deleuzen mukaan määriteltynä "immanentille " ilmaantumisen
ja ymmärtämisen tasollemme. Bergsonin ja Deleuzen mukaan virtuaalisen
ulommilla kehillä ovat heikot ja hitaat kulttuurivaikutteet, jotka tulee aina
ymmärtää aktiivisina ihmisen elämälle suuntaa antavina taustavoimina. .
Kulttuurin ominaispiirteet ovat usein tässä transsendenssin peruseetoksessa,
ja sen ohjeiston kriisiytyminen, heikkeneminen tai puuttuminen on
huolestuttavaa kulttuurin elinvoiman kannalta..
Miten kuvata meidän aikamme "weltgeistiä" ajan henkeä, kulttuurimme
peruseetosta.. Nyt sen ovat määritelleet ja yksinkertaistaneet globaalin
talouselämän toimijat. Ihmiset määritellään tämän taloudellisen valtaa
arvottavan rahamittarin mukaan. Ihmiset ovat jaoteltu nykyisin usein
käytetyn jaottelun mukaisesti joko tuotannon järjestäjiin (rahoitus), tuottajiin
(työelämänykyisin n toimijat) tai kuluttajiin ( tuotteiden hankkijat ja käyttäjät)
ja pelkästään rahan mittaamalla tavalla. Tämä on kuin paradigmaattinen
itsestäänselvyys, ja vaikea nykyisellään purkaa. Perinteisen taloustieteen
välineistön avulla ei enää myöskään pystytä kuvaamaan saati kontrolloimaan
talouselämän tapahtumia. Raha mittarina on irronnut tuotannollisesta ja
reaalitaloudesta ja on vaarallisella tavalla pörssikeinottelun ja muun
spekulaation pelivälineenä. Yhä kasvavat suuret globaalit yhtiöt valvovat
etujaan jo valtiollisten vaikutusmahdollisuuksien yläpuolella. Tätä kehitystä
kiihdyttää uusliberalistinen dogmi, joka sallii pääomien vapaan liikkuvuuden
ja globaalin humaanien ja luonnonresurssien esteettömän hyödyntämisen.
Näin on taattu myös legitimaatio ihmisen individualistiselle eduntavoittelulle,
rahan esteettömälle keräämiselle ja ahneudelle.Jos ahneesta liike-elämän
toiminnasta tippuisi muruja myös köyhille, voitaisi prosessia edes jollain

19. tavoin myös moraalisesti perustella. Näin ei ole kuitenkaan tapahtunut.
Rikkaat rikastuvat ja köyhät löyhtyvät. Hyperkatpitalismi on tuonut mukanaan
myös hyperrikkaat ja heidän vaikutusvaltansa. Työn ja pääoman dialektinen
suhde on näin myös laajentunut globaaliksi eettiseksi ristiriidaksi.
Hedonistinen yksilökeskeisyys ja ahneus on nykyisen länsimaisen
yhteiskunnan transsendenssiin liittyvä postulaatti ja on julistettu ihmisen
perimmäisen toiminnan motivaatioksi. Ihminen menestyy siten ainoastaan
kilpalun avulla. Vain vahvin selviää kilpailuyhteiskunnan
sosiaalidarwinistisessa evoluutiossa. Viime aikoina on tämä talouselämän
paradigma alkanut kuitenkin rakoilla. On tuotu näkemys ihmisen tarpeesta
yhteisöllisyyteen, mikä perustuu osaltaan myös ihmisen muinaiseen
selviytymiseen ja elämiseen laumaeläimenä. Yhteisöllinen näkemys
yhteiskunnan toiminnan ja tavoitteiden perusteena on siis nousemassa
uudelleen esiin nykyisten kriisien kärjistyessä ja lienee jo valmiina tulossa
uudenlaisen transsendentaalisen eetoksen perustaksi.
Spengleriläisittäin määriteltynä ihmisen pitkä kulttuurinen kaari saattaa olla
kuitenkin päättymässä. Ihminen on omituinen mutaatio, ja ihmisen aivojen
omalalaatuisen monikytkentäisen ja oppivan ominaisuuksien ansiosta
tiedostava. Kurkunpään rakenne mahdollistaa puhumisen ja laulamisen. Nyt
aiheutunut tiedostavan, puhuvan, laulavan ja kirjoittavan ihmisen kriisi on
kuitenkin vakava ja suurimmalta osin itseaiheutettua. Kulttuuria kannattavan
transsendenssin sisältö on myös kadonnut, On tapahtunut jumalten kuolema
tai ainakin hämärä, Götterdämmerung. Arkiempirialle ei löydy eetosta ja
arvopohjaa ja ihmisen pyrkimykset ja toiminta on tavoitteetonta. Tavoitteeksi
ei riitä nykytalouden toimintaperiaatteiden mukainen yksilökeskeinen vallan ja
rikkauden haaliminen jos muut elämänarvot, tasa-arvoisen yhteiskunnan
toimintaperiaatteet, yhteisöllisyys ja humanistinen ihmiskäsitys jäävät taka-
alalle. Jos elinympäristö tuhoutuu myös taloudellisen toiminnan tuloksena,
ollaan todellisessa eloonjäämiskriisissä. Ihmisen luovalla ajattelulla ja
kulttuurilla ei ole silloin eteenpäin kantavaa voimaa ja toiminnan sisältö
vääristyy. Laulukin saattaa loppua kun luonto palautuu vanhaan
järjestykseensä ilman ihmistä. Palaamme takaisin metaaniaikaan, josta ei ole
enää paluuta. Eikä ole myöskään ihmisiä, luonnon häirikköjä...

20. -Tärkeimmät lähdeviittaukset mainittu oheisen esseen yhteydessä. Aiheen
laajudesta johtuen ei erillistä lähdeluetteloa ole esitetty tässä yhteydessä.
-Laajempi lähdekirjallisuusluettelo esseen teemoista on myös väitöskirjassani
"Tila, aika ja virtuaalisuus", Tampereen teknillinen yliopisto 2006 (myös e-
kirjana)
Kirjoittajan yhteystiedot:
Tapani Launis FRSA (Royal Society)
TkT, arkkitehti, designer R&D
Merikannontie 3 E 95 00250 Helsinki
tapani.launis@gmail.com