Lukeminen 2.0
•Transferir como PPT, PDF•
0 gostou•388 visualizações
Mikko Lehtosen alustus Uudet lukemisyhteisöt -projektin Lukeminen 2.0 -seminaarissa. 25.3.2011 Tampereen yliopisto.
Recomendados
Recomendados
Mais conteúdo relacionado
Semelhante a Lukeminen 2.0
Semelhante a Lukeminen 2.0 (7)
Mais de Eliisa Vainikka
Lukeminen 2.0
- 2. Fragonard (1732–1806): Lukija Lukija mielletään yleensä yksinäiseksi hahmoksi, joka on kahden lukemansa tekstin kanssa. Lukeminen on kuitenkin sosiaalista toimintaa, joka tapahtuu arjen mutkikkaissa suhteissa.
- 3. Lukija (2008), ohj. Stephen Daldry, pääosissa Kate Winslet, Ralph Fiennes ja David Kross
- 4. Se, mitä luetaan, missä ja milloin luetaan, ketkä lukevat ja kuinka, liittyy monimutkaisiin valtasuhteisiin.
- 5. UNESCON mukaan 20,6 prosenttia maailman yli 14-vuotiaasta väestöstä oli lukutaidottomia vuonna 2000. Miehistä 14,7 prosenttia ei osannut lukea ja kirjoittaa, naisista 26,4 prosenttia. Lukutaito ei kuitenkaan liity valtaan vain epätasaisen jakautumisensa vuoksi.
- 6. Opetusministeriön asettama Tietoyhteiskunnan lukutaidot –työryhmä (2000): ” Lukutaitoa ei enää tarkastella vain lapsuuden ja kouluopetuksen tuottamana perustaitona, vaan koko elämän kehittyvänä yksilön oppimisen ja henkisen kasvun, työnteon ja aktiivisen kansalaisuuden avaintaitona.”
- 7. Avainsanoja ”kasvu”, ”työnteko” ja ”aktiivisuus”. ” Viihtyminen” ja ”vapaa-aika” esiintyvät raportissa yhteydessä ”virkistävyyteen” – lukija voi siis viihtyä, kunhan se tähtää voimien keräämiseen ” kasvua”, ”työntekoa” ja kaikinpuolista ” aktiivisuutta” varten. Sanaa ”mielihyvä” ei mainita viihtymisen ja vapaa-ajan yhteydessä. Lukija on kansalainen, siis itsensä hallitseva, vastuullinen, kaukonäköinen.
- 8. Lukeminen on ”minäteknologia”. Michel Foucault: minäteknologiat ”tekevät mahdolliseksi sen, että yksilöt voivat kohdistaa tiettyjä toimia kehoihinsa, sieluihinsa, ajatuksiinsa niin, että he tätä kautta muokkaavat itseään ja pyrkivät kohti tiettyä täydellisyyden, onnen, puhtauden ja yliluonnollisten voimien tilaa”. Technologies of the Self , engl. 1988
- 9. Kirjoitettu kieli on tietoisuutta kielestä ja tietoisuutta omasta itsestä. Kirjoitettu sana on kielen ja oman itsen tarkkailun muoto . Kirjoitus myös tuottaa itseään jatkuvasti tarkkailevan ja punnitsevan subjektin.
- 10. Uusi mediamaisema: Kirjoitettu/painettu sana ei enää itsestään selvästi hallitsevassa asemassa. Visualisoituminen. Korkea- ja populaarikulttuurin suhteiden muuttuminen. Millaisia todistuksia itsestämme esitämme?
- 11. face = välitön, book = välitetty
- 12. Millaisia mahdollisuuksia itsen esittämiseen ja tuottamiseen avaavat? Millaisia rajoituksia itsen esittämiselle ja tuottamiselle asettavat? ” Käytämmekö me tekstejä ja mediaa vai käyttävätkö ne meitä?”
Notas do Editor
- Lukiopäivät 16.10.2003 Lukiolaisten mediaympäristö Alan käsitteestä ’medioituminen’. Medioituminen tarkoittaa jokapäiväisen elämän kasvavaa mediavälitteisyyttä. Nykykulttuuri samoin kuin havainto- ja kokemusmaailmamme ovat lisääntyvässä määrin mediatekstien välittämiä. Ihmisten suhteet ulkomaailmaan, toisiin ihmisiin ja itseensä määrittyvät enenevästi median kautta. Media kyllästää yhteiskuntaa ja kulttuuria kattavammin kuin koskaan. Saattaa olla, että käynnissä on suuri murros viestintä- ja mediamaisemassa, jota voisi luonnehtia sanomalla, että ruutu on kohoamassa sivun rinnalle keskeisenä viestintä- ja mediamuotona. Mutta mikä on sitten painetun sanan erityisyys ja miksi se on yhtä kaikki niin arvostettua kulttuurissamme? Nimenomaan markkinoiden nopea laajentuminen 1600-luvun Euroopassa antoi sysäyksen luku- ja kirjoitustaidon leviämiselle. Siitä tuli välttämättömyys, koska perinteinen tapa hankkia kokemuksia kyetäkseen toimimaan yhteisössään – toisin sanoen pitkät yksilölliset kisällivuodet mestareiden ohjauksessa – oli liian hidas ja kapea, jotta se olisi mahdollistanut markkinoiden laajenemisen. Kirjallinen kulttuuri sitä vastoin perustuu välitetylle, ei suoralle kokemukselle, joten sen avulla voidaan kasvattaa tehokkuutta. Suuri määrä ihmisiä voi hankkia aiempaa paljon lyhyemmässä ajassa aiempaa paljon relevantimpaa tietoa, mikä moninkertaistaa mestarin oppineen kokemuksen. Painetun sanan myötä syntyneet uudet valta- ja vastajulkisuudet eivät kuitenkaan ylittäneet kieliyhteisöjen rajoja – joskin ne myös tuottivat uutta kielellistä yhdenmukaisuutta. Painetun sanan voittokulku lankeaakin yksiin nimenomaan kansallisvaltioiden synnyn ja kehityksen kanssa. Kansallisvaltioita olisi vaikea ajatella ilman painetun sanan tuottamia julkisuuden muotoja (kansalaisyhteiskuntaa), mutta painettu sana on keskeinen tekijä myös valtiokoneistojen toiminnassa. Laajamittaista hallintoa, byrokratiaa ja koululaitosta asiakirjoineen, arkistoineen ja muine kirjallisine teksteineen ei voisi olla tuntemassamme muodossa ilman painettua sanaa. Ei olekaan yllättävää, että lukutaito ja kansalaisuus on viimeisten parinsadan vuoden aikana yhä uudelleen samastettu toinen toisiinsa. Vuonna 2000 Opetusministeriön asettama Tietoyhteiskunnan lukutaidot –työryhmä määritteli lukutaitoa näin: Lukutaitoa ei enää tarkastella vain lapsuuden ja kouluopetuksen tuottamana perustaitona, vaan koko elämän kehittyvänä yksilön oppimisen ja henkisen kasvun, työnteon ja aktiivisen kansalaisuuden avaintaitona. Avainsanoja tässä ovat ”kasvu”, ”työnteko” ja ”aktiivisuus”. Sen sijaan ”viihtyminen” ja ”vapaa-aika” esiintyvät raportissa yhteydessä ”virkistävyyteen” – lukija voi siis kyllä viihtyä, kunhan se vain tähtää voimien keräämiseen ”kasvua”, ”työntekoa” ja kaikinpuolista ”aktiivisuutta” varten. Sanaa ”mielihyvä” ei oireellista kyllä mainita viihtymisen ja vapaa-ajan yhteydessä. Freudilaisittain asian ilmaisten lukeminen näyttää olevan ensi ja myös viime kädessä todellisuusperiaatteen aluetta, jolla voi kokea mielihyvää vain siinä tapauksessa, että se johtaa myöhemmin kohonneeseen ”aktiivisuuteen” ja todellisuusperiaatteen toteuttamiseen. Lukeminen itsessään ei sekään näytä kuuluvan välittömän mielihyvän alueeseen, vaan sen ajatellaan edellyttävän tiettyä vaivannäköä ja sitä pidetään jollain lailla aktivoivana toimintana. Nykykulttuurissa painetun sanan roolia ja funktioita muuttaa digitalisoitumisen ohella kulttuurin visualisoituminen. Tarkkaan ottaen saattaisi olla parempi puhua visualisoitumisen sijaan kulttuurin kuvallistumisesta , jolla viitataan nimenomaan vasiten kuviksi tehtyihin visuaalisiin merkkeihin. Visuaalisuudella on toki ollut läpi ihmiskunnan historian vaihteleva roolinsa, mutta 1900-luvulla kuvien tuotanto laajeni ennen näkemättömällä tavalla. Yhtä kaikki kulttuurin visualisoituminen tai kuvallistuminen muuttaa kirjoitusta puheen suuntaan. Valokuvat, mainosjulisteet, elokuvat, televisio, tietokoneet ja kännykät painavat kaikki jälkensä kirjoitettuun kieleen. Uudet kirjoitetun kielen muodot (sähköpostiviestit, tekstiviestit) alkavat muistuttaa puheen rakenteita syntaktisilta ja kieliopillisilta rakenteiltaan. Ne eivät ole yhtä mutkikkaita kuin vaikkapa useimmat kirjeet, niiden syntaksi ei ole yhtä hierarkkista kuin kirjeissä ja ne koostuvat aiempaa lyhyemmistä yksiköistä ja yksinkertaisemmista lauserakenteista. Myös perinteisistä painetuista teksteistä tulee myös aiempaa "visuaalisempia" – vaikka toisaalta ne tietenkin ovat aina olleet ensisijaisesti juuri visuaalisia. Oppikirjojen, erilaisten oppaiden samoin kuin lehdistön tekstikeskeisyys on viime vuosikymmeninä saanut antaa tilaa sivuille, joilla kuvat hallitsevat viestintää. Multimediateknologiat tietenkin menevät vielä tätäkin pidemmälle liikkuvine kuvineen ja äänineen. Painettu sana on siis olemassa osana laajempaa merkitysten tuottamisen kokonaisuutta – puheen, musiikin ja visuaalisten merkkien rinnalla. Painettua sanaa ei voi ymmärtää, jos sitä tarkastelee vain sen itsensä rajoissa. Painettu sana on synnystään lähtien ollut olemassa yhteydessä muihin merkitysten tuottamisen muotoihin. Jotta sen olemassaolon nykyisistä ehdoista ja efekteistä saisi otetta, on painettua sanaa tarkasteltava osana medioituvaa kulttuuria. 1990-luvun viestintämaisema oli hyvin erilainen kuin 1960-luvun viestintämaisema: se oli peruuttamattomasti moniaineksinen, ja erityisesti visuaalinen muoto oli vallannut keskeisen aseman tässä maisemassa. Nämä muutokset eivät ole itsessään uusia. Ruumista on käytetty monissa kulttuureissa ja monina aikoina viestintävälineenä. Visuaalisella on ollut aiemmin keskeinen asema myös länsimaailmassa. Kyse on mukaan pikemminkin siitä, että sen jälkeen, kun kirjoitus on ollut osapuilleen kaksi tai kolme vuosisataa keskeinen viestinnän ja esittämisen väline, median ja esitystapojen järjestelmässä samoin kuin niiden arvioinnin järjestelmässä on jälleen tapahtunut perustava käänne. Muutoksen sosiaaliset ja poliittiset seuraamukset ovat laajakantoisia. Sen kutsuminen “tektoniseksi käänteeksi” ei ole välttämättä liioittelua, koska viestinnän ja esittämisen maisema, semioottinen maisema, tulee tosiaankin tuotetuksi uuteen muotoon. Muutos tapahtuu paitsi kulttuurissa itsessään myös sitä koskevassa ymmärryksessä. Kirjoitus on viime vuosisatoina ollut kulttuurisesti ja poliittisesti hallitsevassa asemassa, ja sen hallitsevuus on tehnyt aina läsnä olevasta tekstuaalisesta monimuotoisuudesta näkymätöntä. Visuaalisen tuore nousu uudelleen esiin on ymmärrettävä tässä kontekstissa: ei itsessään uutena, mutta uutena suhteessa representaation viime vuosisatojen historiaan samoin kuin suhteessa siihen spontaaniin arkiajatteluun, joka on kehittynyt kirjoituksen valta-aseman myötä. Näitä käänteentekeviä muutoksia on toistaiseksi tutkittu varsin vähän. Viime vuosina kielen, tekstien ja eri mediamuotojen tutkimuksessa on kuitenkin kehittynyt kolme uutta ja varsin hyödyllistä käsitettä, joiden avulla muutoksia voidaan hahmottaa. Nämä käsitteet ovat ’multimodaalisuus’, ’intermediaalisuus’ ja jo mainittu ’medioituminen’. Kaikki tekstit ovat multimodaalisia. Kieli ei koskaan esittäydy ikään kuin sellaisenaan, vaan kohtaamme sen aina jossakin materiaalisessa muodossa. Kun puhumme, emme käytä immateriaalisia sanoja, vaan ääntä, rytmiä ja intonaatiota, joita saattelevat kasvojen ilmeet, eleet ja ruumiin asennot. Kun kirjoitamme tai piirrämme, emme toimi vain kieliopillisesti, vaan myös visuaalisesti, tuottamalla jälkiä käyttämällemme pinnalle. Jos nämä verraten yksinkertaiset muodot ovat multimodaalisia, ovat tietenkin myös eri muotojen yhdistelmät (esimerkiksi audiovisuaaliset tekstit) multimodaalisia. Mutta multimodaalisuus ei jää vain yksittäisten tekstien tasolle. Multimodaalisuus – useiden eri muotojen käyttö sisäkkäin ja rinnan – leimaa inhimillisiä kulttuureja ylipäätään. Kulttuurin perustavaan multimodaalisuuteen ei kuitenkaan useinkaan kiinnitetä huomiota. Kenties juuri tämän vuoksi on myös puhuttu varsin vähän siitä, että eri mediumit ovat kautta historian olleet niin rakenteellisesti kuin sisällöllisestikin suhteissa toisiinsa. Esimerkiksi yliopistollisessa oppialajaossa lähtökohtana ovat olleet eri muotojen väliset erot, eivät niiden yhtäläisyydet ja yhteydet. Yliopistoihin on muodostunut omat oppiaineensa kulttuurin suullisia muotoja (puheoppi), kirjallisia muotoja (kirjallisuustiede, viestinnän tutkimus) samoin kuin audiovisuaalisia muotoja (elokuva- ja televisiotutkimus, mediatutkimus) varten. Nämä jaot ovat puolestaan ohjanneet tutkijoita kiinnittämään huomiota kunkin mediumin erityisiin piirteisiin, jolloin niiden väliset yhteydet ovat jääneet tutkimukselliseksi ei-kenenkään-maaksi. Multimodaalisuuden käsite korostaa sitä, että yksikään mediamuoto ei ole olemassa yksinään eikä vain itsensä varassa. Se muistuttaa, että myöskään painettua sanaa ei tulisi tarkastella ikään kuin se olisi olemassa autonomisesti, muista mediamuodoista riippumatta, vaan lähtökohtana tulisi olla painetun sanan kytkeytyminen muihin mediamuotoihin, sen heteronomisuus . Jos multimodaalisuus luonnehtii yhä läpäisevämmin myöhäismodernia kulttuurista tilaa, intermediaalisuus puolestaan luonnehtii merkitysten muodostumista nykyisessä multimodaalisessa kulttuurisessa tilassa. Kaikki symboliset muodot ovat luonteeltaan multimodaalisia eli niissä käytetään hyväksi samanaikaisesti useita materiaalis-semioottisia resursseja. Multimodaalisuus luonnehtii kuitenkin tällaisena aina yhtä mediumia kerrallaan. Intermediaalisuudessa taas on kyse multimodaalisten mediumien välisistä suhteista. Jotta saisimme otetta intermediaalisuuden käsitteestä, meidän on syytä tarkastella lähemmin intertekstuaalisuuden käsitettä. Intertekstuaalisuuden teoriassa lähdetään siitä, että kaikkia tekstejä luetaan aina väistämättä yhteydessä toisiin teksteihin ja siihen tekstuaaliseen tietämykseen, joka lukijoilla on hallussaan. Intermediaalisuuden käsite puolestaan viittaa siihen, että sen enempää nämä ”toiset tekstit” kuin ”tekstuaalinen tietämyskään” eivät ole aina eivätkä välttämättä peräisin samasta mediumista kuin käsillä oleva teksti. Tämä puolestaan pätee niin horisontaalisiin kuin vertikaalisiinkin intertekstuaalisiin suhteisiin. Horisontaalisilla suhteilla tarkoitetaan enemmän tai vähemmän implisiittisiä tekstien välisiä suhteita, jotka tavallisesti liittyvät sellaisiin seikkoihin kuin genret, henkilöhahmot, juonet ja teemat. Vertikaalinen intertekstuaalisuus taas vallitsee tekstin ja toisten, siihen eksplisiittisesti viittaavien tekstien välillä. Horisontaalinen intertekstuaalisuus sisältää väistämättä myös intermediaalisia ulottuvuuksia. Lajityypit, henkilöhahmot, juonet tai teemat eivät näet tietenkään rajoitu millään muotoa vain yhteen mediumiin. Tekstien genreytyminen tai henkilöhahmojen tyypit tai tietyt juonikaavat päinvastoin läpäisevät kulttuureja tavalla, jonka ansiosta samoja genrejä, henkilöitä ja juonikaavoja voidaan käyttää vaikkapa – ottaakseni esimerkin omasta ajastamme – realistisissa romaaneissa, elokuvissa, sarjakuvissa tai tietokonepeleissä. Tietokirjallisuuden kohdalla tämä näkyy esimerkiksi tietokirjojen, televisio- ja radio-ohjelmien, dokumenttielokuvien, cd-romien, aikakausjulkaisujen, julisteiden ja taulujen jne. linkittymisenä toisiinsa. Kertovuus ja populaarit kertomusmuodot ovat perinteisesti ylittäneet mediaaliset rajat – samoin suuri osa aiheista, joita tietokirjallisuus käsittelee. Myöhäismodernissa, pitkälle medioituneessa kulttuurissa tämä piirre vahvistuu entisestään. Horisontaalinen intertekstuaalisuus onkin intermediaalisuuden pääasiallinen alue. Tähän on kuitenkin lisättävä, että myös vertikaalinen intertekstuaalisuus, joka koostuu tekstien suhteista toisiin, niihin eksplisiittisesti viittaaviin teksteihin, on sekin intermediaalisten suhteiden aluetta. Niin sanotut sekundaaritekstit, kuten mainostekstit tai kritiikki, ovat usein eri mediumissa kuin ne tekstit, joita niillä kommentoidaan (esimerkiksi elokuvakritiikkiä esitetään harvemmin elokuvallisessa muodossa tai tietokirjakritiikkiä kirjoina). Olimme sitten tekstien tuottajia tai vastaanottajia, kulttuuriset resurssimme eivät ole koskaan peräisin vain yhdestä mediamuodosta. Me emme koskaan ole vain kirjojen lukijoita tai televisionkatsojia. Kukin meistä tuo lukemis- ja katsomiskompetensseihinsa sellaisia aineksia, joita olemme omaksuneet esimerkiksi radionkuuntelijoina, tietokoneiden käyttäjinä tai sanomalehtien lukijoina. Käynnissä oleva kulttuurin medioituminen tekee meistä yhä välinpitämättömämpiä siihen nähden, missä nimenomaisessa mediamuodossa jokin kohtaamamme teksti on. Medioituminen muuttaa painetun sanan kulttuurista asemaa monessa suhteessa. Kirjat ja lehdistö arkistuvat ja massatuotanto riisuu niiden yltä pyhyyden. Ennen 1700-luvun puoliväliä kirjat – ennen muuta Raamattu – liittyivät yliopistojen ulkopuolella miltei poikkeuksetta tiettyihin rituaalinomaisiin lukutilanteisiin. Lukemisen yleistyessä kirjan vanha auktoriteettiasema murtui ja lukeminen siirtyi julkisen piiristä myös yksityisen alueelle, jolloin hyödyn tavoittelu täydentyi mielihyvän etsinnällä. Nykyään luettavaa on määrällisesti tarjolla yllin kyllin, ja kanonisoiduimmat klassikotkin ovat saatavilla huokeina pokkareina. Medioituminen arkipäiväistää kirjoja sikälikin, että ne vertautuvat yhä useammin muihin mediatuotteisiin. Monistettavuus ja jatkuva läsnäolo arkipäiväistävät kirjat samoin kuin suhtautumisen niihin. Kirjallisuus ei ole enää olemassa yhtenä selkeärajaisena kokonaisuutena, vaan hajautuu kaikkialle arkeen. Kirjalliset teokset vaeltavat yhä vaivattomammin mediumista toiseen. (Kanerva ja Komisario Palmu.) Eräässä mielessä kyse on siitä, että painettu sana on menestynyt omalta kannaltaan jopa katastrofaalisen hyvin. Kirjallisuus oli ensin harvojen huvia, sitten se levisi myös massojen ulottuville, kunnes se arkistui niin, että trivialisoitui. Tosin myös arjen yleinen medioituminen on vaikuttanut tähän painetun sanan trivialisoitumiseen. Emme elä tilanteessa, jossa painettu sana ja audiovisduaaliset ja digitaaliset viestimet olisivat olemassa toisistaan erillisinä ilmiöinä ja jossa viimeksi mainitut uhkaisivat syöstä painetun sanan tuhoon. Digitaalisilla teknologioilla on omat vaikutuksensa kirjaan ja sitä ympäröiviin instituutioihin, mutta ne eivät ole välttämättä kirjan kannalta lainkaan vahingollisia. Kirja artefaktina samoin kuin sen kontekstit muuttuvat nykyisestä, mutta tulevaisuudesta on tässä suhteessa vaikea sanoa muuta kuin se, että jos vanhat merkit pitävät paikkansa, käytössä on enemmän mediamuotoja kuin nykyään. Sähköiset ja digitaaliset tekstit eivät olekaan syrjäyttämässä painettua sanaa. Painettu sana leviää laajalti keskenään identtisinä kopioina, mikä tuottaa paikalliset rajat ylittäviä julkisuuksia. Niin kauan kuin kansallisella ja alueellisella yhteisyydellä on merkitystä, on myös painetulla sanalla merkitystä. Sähköiset tekstit puolestaan rakentavat toisenlaista yhteisyyttä, yleensä paikalliset ja jopa kansalliset rajat ylittävien osakulttuurien yhteisyyttä. Niinpä viime kädessä muut kuin teknologiset seikat määrittävät sitä, millainen paikka painetuilla, audiovisuaalisilla ja digitaalisilla teksteillä tulevaisuudessa on. Painetun sanan kulttuurista asemaa tarkasteltaessa onkin lähdettävä joko-tai –asetelman sijaan sekä-että –näkökulmasta. Kirja ja lehdistö kehittyvät jatkossakin tiiviissä yhteydessä muuhun mediaan ja kulttuuriin. Sitä paitsi kirjan julkaiseminen on usein tehokkain tie mediajulkisuuteen. Juuri kirja voi tuotantokustannustensa suhteellisen huokeuden vuoksi myös jatkossa toimia tärkeänä osana demokraattista julkisuutta. Kaikesta bestsellerisoitumisesta huolimatta kirjojen tekemisestä ei koidu sen kaltaisia kustannuksia, että niitä kannattaisi tehdä vain massayleisöille – toisin kuin on useimmiten television ja elokuvan laita. Kirja voidaan vallan mainiosti tuottaa ja sitä voidaan markkinoida muutamilla kymmenillä tuhansilla markoilla. Tälle ei ole vastinetta muissa joukkoviestimissä, joissa kulut arvioidaan usein miljoonissa. Jotta multimodaalisuutta koskeva ymmärrys voisi kehittyä, olisi niin kouluissa kuin yliopistoissa arvioitava uudelleen painetun sanan ja muiden mediamuotojen suhteita. Synesteettinen toiminta on institutionaalisessa kasvatuksessa kuitenkin tähän mennessä sivuutettu käytännössä kokonaan, mikä on johtunut kirjoitetun kielen sosiaalisesti ja kulttuurisesti hallitsevasta asemasta julkisella alueella. Kulttuuri vaikuttaa siihen, mitkä semioottiset muodot ovat saatavilla ja mitkä eivät, mitä pidetään tärkeinä ja arvostetaan, minkä muotojen käyttöä edistetään ja minkä taas ei, mitkä kelpuutetaan julkisen viestinnän piiriin ja mitkä taas suljetaan sen ulkopuolelle. Sosiaaliset ja kulttuuriset voimat määrittävät näin sitä, mitkä muodot ovat ihmisten käytettävissä tiettyinä aikoina ja tietyissä paikoissa, samoin kuin sitä, kuinka niitä käytetään. Läntisissä yhteiskunnissa koulu sanoo, että kirjoitus on vakavaa ja arvostettua toimintaa, kun taas musiikki ja visuaaliset taiteet ovat olemassa yksilön esteettistä kehitystä varten. Tämä kaikki on muovannut paitsi mediamaisemaa myös yksilöiden kognitiivisia ja affektiivisia kykyjä. Näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa on käynnissä siirtymä luku- ja kirjoitustaidon hallitsevuudesta visuaalisuuden merkityksen kasvuun. Luku- ja kirjoitustaito tuottivat oraalisuuteen verrattuna uudenlaisen kulttuurisen logiikan. Ne merkitsivät siirtymää puheen jatkuvuudesta ja rinnakkaisuudesta kirjoituksen hierarkkisuuteen ja alisteisuuteen. Paraikaa käynnissä oleva visualisoituminen puolestaan muuttaa koko semioottista maisemaa ja käsityksiä kielen paikasta. Tämä puolestaan asettaa tutkimukselle ja opetukselle joukon uusia haasteita. Esimerkiksi sosiaaliset suhteet muuttuvat, kun kirjoittajan ja lukijan väliseen paikalliseen, ajalliseen ja/tai sosiaaliseen etäisyyteen perustavan painetun sanan rinnalle ilmaantuu uusia viestinnän muotoja, kuten sähköposti ja kouluikäisten suosimat tekstiviestit. Se lähentää kirjoitusta puheeseen ja purkaa kirjoittajan ja lukijan välisiä sosiaalisia eroja. Kulttuurin arkistumista on sekin, että kuvista on tulossa aiempaa hallitsevampia monilla julkisen viestinnän alueilla. Tämä merkitsee myös multimodaalisen viestinnän lisääntymistä. Visuaalinen ja verbaalinen ovat jo rinnakkain sanoma- ja aikakauslehtien samoin kuin vaikkapa oppikirjojen sivuilla. Audiovisuaalisissa ja digitaalisissa teksteissä niihin liittyy vielä ääni. Tähän mennessä näistä kutakin on tutkittu ja opetettu erikseen, mutta tulevaisuudessa niitä on osattava lukea – ja myös opettaa – yhdessä. Pelkän perinteisen tekstinlukutaidon opettaminen ei valmista nuoria maailmaan, jossa visuaalisuudesta tulee yhä tärkeämpi tekijä paitsi vapaa-aikaan myös työtehtäviin liittyen. Gunther Kress, ennakoi tätä muutosta puhuessaan siitä, kuinka verbaalinen ei kaikissa tapauksissa ole yhtä tehokas informaation välittäjä kuin visuaalinen. Tähän liittyen tutkijat puhuvat kunkin symbolisen muodon (puhe, kirjoitus, ääni, kuva) ja mediamuodon (kirja, sanoma- ja aikakauslehdet, radio, televisio, elokuva, digitaaliset viestimet) affordansseista eli tarjokkeista – siitä mitä milläkin muodolla voi tehdä ja mitä ei. Taloudellisen ja teknologisen ympäristömme muutokset saattavat hyvinkin johtaa siihen, että informaation käsittelyssä yhä keskeisemmiksi välineiksi muodostuvat juuri visuaaliset ja multimodaaliset tekstit. Kyse ei ole kuitenkaan siitä, että verbaalinen kieli heitettäisiin syrjään. Kehittyvässä multimodaalisessa kulttuurissa on monia inhimillisen toiminnan alueita, joilla puhe ja kirjoitus ovat parhaita viestinnän ja merkitysten tuottamisen keinoja. Yhtä kaikki näillä esittämisen ja viestinnän muutoksilla olisi oltava oma vaikutuksensa yliopistoihin ja kouluihin. Äidinkielen tulevien opettajien opetuksessa on kyettävä valmistamaan opettajia, jotka puolestaan valmistavat oppilaita tekstualisoituvaan ja medioituvaan arkeen, jolle on ominaista saatavilla olevien tekstimuotojen lisääntyminen ja kasvava multimodaalisuus. Tällöin mitään mediamuotoa ei tulisi asettaa lähtökohtaisesti muiden edelle, vaan olisi nähtävä kunkin muodon mahdollisuudet ja myös niiden rajoitukset merkitysten tuottamisessa. Multimodaaliset tekstit asettavat lukijalle varsin erilaisia haasteita kuin ”monomodaaliset” vastineensa. Jos tekstit ovat multimodaalisia, lukeminen on monisyistä toimintaa, jossa lukijan on kiinnitettävä samanaikaisesti huomiota eri muotoihin, joissa merkit on tuotettu, ja yhdistettävä eri muotojen merkit yhdeksi ja kohtalaisen yhdenmukaiseksi luennaksi. Teoriat, joissa korostetaan yhtä muotoa ja sen selvärajaisia yksiköitä ja joiden mukaan lukeminen on tekstin ikään kuin valmiina sisältämien merkitysten dekoodaamista eikä uusien merkitysten tuottamista kanssakäymisessä tekstin kanssa, tuottavat tietynlaista käsitystä lukevana subjektina olemisesta. Jos tehtävänä on löytää tekstin niin sanottu oikea merkitys, on kriittistä lukutaitoa vaikea tuottaa. Jos lähtökohtana on sen sijaan ajatus tekstien multimodaalisuudesta ja lukijan vallasta määrittää luettavan yksikön rajat ja jos lukeminen nähdään tuottamisena eikä toistamisena, avautuu kriittiselle lukutaidolle uusia näköaloja. Tässä puolestaan hyvä lähtökohta on se, että opetuksessa ei lähdetä liikkeelle 30-50 vuoden takaisesta kulttuurisesta tilanteesta, vaan niistä teksteistä ja mediamuodoista, jotka ovat keskeisiä oppilaiden omassa arjessa.